Takaisin kalenteriin

Pohjolan lumoissa. Virolaisia taiteilijoita Pohjoismaissa

Pohjolan lumoissa. Virolaisia taiteilijoita Pohjoismaissa

Aika: 11.04.14–17.08.14  11:00–18:00
Paikka: Adamson-Ericin museo

Pohjoismaat Norja, Ruotsi ja Suomi sekä Ahvenanmaa ovat eri aikoina ja eri syistä kiehtoneet virolaisia taiteilijoita ja tarjonneet heille virikkeitä. Pohjolan lumoissa -näyttelyssä tarkastellaan virolaisten taiteilijoiden taidekontakteja Pohjoismaihin ja niiden merkitystä Viron 1800- ja 1900-luvun taide- ja kulttuurihistoriassa. Näyttely jatkaa yhtä Adamson-Ericin museon työsuunnista – Viron ja Pohjoismaiden taideyhteyksien tutkimista.
Ad-kodukale - M4gi K Norra maastik EDA8977Konrad Mägi (1878–1925). Norjalainen maisema
Pohjoismaihin kohdistuneen mielenkiinnon yleisesti lisääntyessä monet virolaistaustaiset baltiansaksalaiset taitelijat alkoivat 1800-luvulla kiinnostua Skandinavian, erityisesti Norjan upeasta luonnosta. Samalta aikakaudelta on myös monia Suomi-aiheisia töitä. Niistä yhtenä merkittävimpänä voisi mainita Karl Ferdinand von Kügelgenin vuonna 1818 Aleksanteri I:n toimeksiannosta maalaamat kymmenet maisemat eri puolilta Suomea, joiden mukaan tehdyt litografiat ilmestyivät Pietarissa 1823−1824 kolmiosaisena vihkona nimellä Vues pittoresques de la Finlande [Maalauksellisia maisemia Suomesta]. Näillä töillä on aivan erityinen paikka myös Suomen taidehistoriassa.
1900-luvun alun vuosikymmenillä, kun Viron kansallista taide- ja kulttuurielämää intensiivisesti luotiin ja modernisoitiin, välitön yhteys Länsi-Euroopan kulttuurikeskuksiin tuli Viron nuorille taiteilijoille ja älymystölle yhä tärkeämmäksi. Suuntana oli erityisesti Pariisi, mutta matkalla sinne pysähdyttiin usein ensiksi Suomessa. Vuosisadan alussa Helsingistä muodostui merkittävä virolaisten kokoontumispaikka, jossa opiskeltiin ja työskenneltiin ja johon mentiin myös maanpakoon vuoden 1905 vallankumoustapahtumien jälkeen. Syvempi mielenkiinto Pohjoismaihin ja ihastus niiden henkeäsalpaavan kauniiseen luontoon on tunnusomaista koko virolaistaiteilijoiden sukupolvelle jopa niin, että voi puhua pohjoismaalaisesta kaudesta Viron taidehistoriassa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Tästä ajanjaksosta erottuu omina kiehtovina lukuinaan kaksi Viron taide- ja kulttuurihistoriassa tärkeää ilmiötä: virolaisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden matkat Ahvenanmaalle vuosina 1906–1913 sekä virolaisten taitelijoiden matkustelu kesäisin Pariisista Norjaan vuosina 1907–1910. Ahvenanmaalla viettivät kesää 1906 taiteilijantiensä alussa olleet Nikolai Triik, Konrad Mägi ja Aleksander Tassa, joista viimeksi mainittu vietti siellä toisenkin kesän, kesän 1913 kirjailija Friedebert Tuglaksen ja kuvanveistäjä Anton Starkopfin kanssa. Taiteilijoiden Ahvenanmaan-ihastuksen innoittamana Friedebert Tuglas asui ja työskenteli siellä peräti neljänä kesänä. Hän on teoksissaan tehnyt omasta ja nuorten virolaistaiteilijoiden Ahvenanmaan-ajoista suoranaisen kulttuurihistoriallisen legendan ja nimittänyt Ahvenanmaata runollisesti Onnensaareksi. Ahvenanmaa oli epäilemättä Onnensaari myös Pietarista vallankumouksen riepottelemina tulleille ja kapinallisuuden vuoksi Stieglitzin taideteollisuuskoulusta erotetuille nuorille virolaisille taiteilijoille, jotka saivat viettää siellä idyllisen ja luonnon muotoihin ja väriharmonioihin syventyvän, taiteellisesti inspiroivan kesän ennen Pariisiin siirtymistään.
Aleksander Tassa, jonka uralla Ahvenanmaan-kokemuksella oli taiteilijoista suurin merkitys, kirjoitti vuonna 1912: ”/…/ Ihmeelliset ovat tunnelmat Pohjolassa /…/, kun sinne pääsee, ei sieltä pääse pois.” Toden totta, jo vuodesta 1907 lähtien Pariisissa opiskelevien taiteilijoiden kesäisten luomismatkojen kohteeksi valikoitui Norja. Heitä kiehtoi sikäläinen taide – ennen kaikkea Edvard Munchin ekspressiivisyys ja hänen persoonansa suuruuden sädekehä, samoin Gerhard Munthen kansallisromanttisuus. Kiistämättä huomiota herätti Norjan taide-elämän värikkäin edustaja Christian Krohg, jonka kanssa virolaiset taiteilijat olivat tekemisissä myös henkilökohtaisesti. Nuoria virolaistaiteilijoita kiehtoivat myös norjalainen kirjallisuus ja musiikki sekä romanttinen kuva Norjan historiasta, mutta ennen kaikkea kuitenkin sikäläinen karun omaperäinen luonto. Virolaisten taiteilijoiden Norja-ihastus liittyi tuona ajan eurooppalaisissa taidepiireissä yleisesti levinneeseen innostukseen. Kirjailijoiden Knut Hamsunin ja Henrik Ibsenin, säveltäjä Edvard Griegin sekä taiteilijoiden Erik Werenskioldin, Gerhard Munthen, Edvard Munchin ja monien muiden valovoimaisten persoonien tuotanto takasi Norjalle huomattavan sijan eurooppalaisessa kulttuuritietoisuudessa. Myös silloisessa virolaisessa lehtikirjoittelussa näkyi kasvava kiinnostus Norjaa kohtaan, jota syvensi sekin, että juuri itsenäistynyt Pohjolan valtio oli tullut yleisesti tunnetuksi korkeakulttuuristaan. Esimerkillisinä pidettiin sekä Norjan että Suomen identiteetin tietoista määrittelyä taiteen ja kulttuurin kautta.
Kesällä 1907 Norjaan saapuivat ensimmäisinä Jaan Koort ja Nikolai Triik. Etupäässä kuvanveistäjänä tunnetun Koortin varhaiset maalaukset ovatkin peräisin norjalaisella tilalla renkinä vietetyltä ajalta. Kun hän palasi Pariisiin 1908, hän sai valmiiksi häntä vahvasti inspiroineen kirjailijan Henrik Ibsenin muotokuvaveistoksen. Norjan-ajan positiivisen kokemuksen hän mainitsee vielä vuosia myöhemmin kirjeessään Eduard Söötille: ”Minulla on suunnitelma muuttaa täältä Norjaan – sillä Norja on lähinnä sieluani 7…/”. Idea jäi Koortilta kuitenkin toteuttamatta. Nikolai Triik, jonka myöhempäänkin tuotantoon on pohjoismainen kansallisromanttisuus eniten vaikuttanut, työskenteli Norjassa myös seuraavana kesänä, vuonna 1908. Valitettavasti hänen Norjassa maalaamistaan töistä on säilynyt vain Koristeellinen norjalainen maisema. Tämä yksi virolaisen taidehistorian symbolisista teoksista on monumentaalisessa tyylittelyssään kuin oodi pohjoismaisen luonnon väkevälle komeudelle. Triikin kanssa saapui vuonna 1908 Roman Nyman, joka oli vaihtanut Stieglitzin taideteollisuuskoulun perinteisen Pariisin- tai Italian-stipendin Norjaan. Stipendin turvin hän saattoi tehdä lyyris-romanttisia ja etnografisia piirustuksia sekä matkustella Norjassa paljon laajemmin kuin muut virolaiset taiteilijat. Kerätessään materiaalia Peer Gyntin lavastukseen hän kävi Lillehammerissa, Lomissa ja luonnonkauniissa Gudbrandsdalenissa. Vuonna 1908 Norjaan saapuivat myös Aleksander Tassa ja Konrad Mägi. Voimakkaita luonnonkokemuksia ja ehtymätöntä ainesta maalaamiseen tarjoavassa Norjassa nuoret virolaiset taiteilijat hyödynsivät myös Pariisissa näkemäänsä ja oppimaansa. Siellä syntyivät myös ensimmäiset tärkeämmät teokset, kullakin taiteellisen suuntautuneisuuden mukaan. Tassan Norjassa tekemistä töistä on säilynyt joitakin maisemareliefiksi luokiteltuja pastooseja etydejä. Norjan-kokemuksen hienostuneita tulkintoja näkyy puolestaan hänen Noor Eesti III -albumiin 1909 tekemissään kuvituksissa ja vinjettiluonnoksissa. Kun ystävät palasivat syksyllä Pariisiin, Konrad Mägi jäi olosuhteiden pakosta Norjaan vuoden 1910 loppuun saakka. Näistä taloudellisen ahdingon ja selviämishuolien täyttämistä ja ajoittain yksinäisistä vuosista tuli hänelle todellinen itsensä etsimisen kausi. Mägin työstäessä Pariisissa kokemaansa ja etsiessä ominaislaatuaan ja tyyliään Norjan-vuosista tuli hänelle ensimmäinen merkittävä ja hyvin intensiivinen luomiskausi. Voi sanoa, että yhdestä Viron taidehistorian merkittävimmistä koloristista kehkeytyi maalari juuri Norjassa. Intensiivisen työskentelyn kruunasi menestys – vuonna 1910 hän esiintyi Kristianiassa (Oslossa) Blomqvistin galleriassa, joka oli aikansa merkittävimpiä. Samana vuonna Norjasta kotimaahan III virolaiseen taidenäyttelyyn lähettämiensä töiden ansiosta hänestä tuli tunnettu myös virolaisen yleisön keskuudessa.
1920−1930-luvulla Virolla oli itsenäisenä valtiona taideyhteyksiä Pohjoismaihin. Näyttelyitä vaihdettiin, ja taiteilijat tekivät opinto- ja työskentelymatkoja Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan, mistä on muistona monia tunnelmallisia hetkiä ikuistavia teoksia. Myös Adamson-Ericin taiteilijantiellä Pohjoismailla on tärkeä sija: vuonna 1928 hän esiintyi Kristjan Tederin ja Eduard Wiiraltin kanssa Oslossa Blomqvistin galleriassa Pariisin Virolaisten Taiteilijoiden Ryhmän nimellä. 1930-luvun jälkipuoliskolla Adamson-Eric suunnitteli aikakaudelleen poikkeuksellisen suurisuuntaisen yksityisnäyttelyiden sarjan Skandinaviaan: 1936 yksityisnäyttely Helsingissä Strindbergin galleriassa, 1939 Tukholmassa Konstnärshusetissa. Valmisteluja oli tehty myös Oslon-näyttelyä varten, joka oli tarkoitus pitää vuonna 1940, mutta joka jäi sodan takia toteutumatta. Näyttelyillä oli symbolinen merkitys myös sen vuoksia, että Adamson-Eric ja Eduard Wiiralt olivat ainoat, jotka ehtivät pitää omat täysimittaiset yksityisnäyttelynsä ulkomailla sotienvälisenä aikana. Monina kesinä Pohjolan luonto houkutteli Adamson-Ericiä myös Suomeen maalaamaan. Tämä näyttely tarjoaa katsauksen hänen Virossa oleviin Suomi-aiheisiin töihinsä.
Vuonna 1944 lähti eniten virolaisia taiteilijoita Skandinaviaan, erityisesti Ruotsiin, johon tuhannet virolaiset pakenivat neuvostomiehitystä toisen maailmansodan päätyttyä. Heidän joukossaan oli paljon tunnustettuja taiteilijoita, joiden oli sopeuduttava uuteen asuinmaahan ja kulttuuriympäristöön. Ruotsiin jäivät Karin Luts, Herman Talvik, Eerik Haamer, Jaan Grünberg, Juhan Nõmmik, Eduard Ole ja hyvin monet muut. Kiinnostavan piirteenä heidän tuotannossaan ja uuteen ympäristöön sopeutumisen prosessissaan on heidän suhteensa sikäläiseen luontoon – miten se mukautui taiteilijoiden jo muovautuneeseen ilmaisutapaan ja miten se muuttui ajassa.
Myös samaan aikaan Virossa ns. rautaisen esiripun takana työskennelleiden taiteilijoiden tuotannosta löytyy uneksivia katseita Pohjolan suuntaan sekä monumentaalisen skandinaavisen luontokokemuksen etsintää Karjalassa, mitä tässä näyttelyssä edustavat yksittäiset symboliset työt.

Näyttelyn kuraattori ja johdannon kirjoittaja: Kersti Koll
Näyttelyarkkitehti: Tiit Jürna
Graafinen suunnittelija: Külli Kaats
Yleisö ja opetustilaisuuksien kuraattori: Liis Kibuspuu
Näyttelytyöryhmä: Renita Raudsepp, Ester Kangur, Uve Untera, Aleksander Josing

Kiitämme: Viron kulttuurirahasto, Tallinnan keskikaupungin kaupunginosahallitus, Tarton taidemuseo, Underin ja Tuglaksen kirjallisuuskeskus, Tarton yliopiston kirjaston taidekokoelma, Viljandin museo